Syntyhistoriaa ja vähän muuta lätinää...
Ensimmäinen dalmatiankoirani tuli minulle vahingossa. Olin menossa katsomaan hevosvarsaa ja Raunilla (Kennel Moppekerhon) olikin siellä sitten pilkkupentuja. Ihastuin, rakastuin ja pilkullinen muutti meille. Tämä oli ensi kosketukseni rotuun ja silloin menetin sydämeni näille nauravaisille heiluhännille.
Koiraharrastus on minulle elämäntapa. Kasvatan näitä ihanaisia otuksia pienimuotoisesti kotioloissa, joten pentueita on harvakseltaan ja koirat asuvat ja pennut kasvavat kotioloissa. Ensimmäisen pentueeni olen kasvattanut vuonna 2001. Kennelnimeni myönnettiin seuraavana vuonna. Kennelliton kasvattajasitoumuksen olen allekirjoittanut vuonna 2004. Lisäksi olen sekä Suomen Kennelliiton että Dalmatiankoirat ry:n jäsen.
Kasvatustyöni tavoitteena voidaan pitää tervettä, hyväluonteista dalmatiankoiraa, joka on koko perheen ilona ja harrastuskaverina useita vuosia. Mielestäni olen tässä hyvin onnistunutkin, ja useampikin kasvattini omistaja on halunnut myös toisen koiransa minulta. Pyrin tukemaan omistajia mahdollisimman paljon kasvattieni elämän varrella, neuvon, opastan ja kannustan tarpeen mukaan, joten yhteyttä tulee pidettyä melko paljon puolin ja toisin.
Omieni koirieni kanssa harrastan pääasiassa ulkoilua ja koiranäyttelyitä. Olemmekin vierailleet useissa maissa Euroopassa. Meidät voi myös bongata hevoslenkiltä, joko ratsastaen tai ajaen. Kantanarttuni kanssa tutustuin ensimmäistä kertaa agilityyn Nanan ollessa jo periaatteessa vanha aloittamaan harrastus. Agilitykärpänen kuitenkin ehti puraista ja kisasimmekin melko paljon nousten aina maxi 3 luokkaan asti. Näiden nuorempienkin kanssa on käyty harkkaamassa agia ja tarkoitus olisi kokeilla myös muita lajeja. Ja nyt, kun rodullamme on pk-oikeudet, monipuoliseen harrastamiseen löytyykin paljon erilaisia mahdollisuuksia. Olenkin sitä mieltä, että dalmatiankoiralla on rahkeita vaikka mihin, kyse onkin siitä kuinka pitkälle omistaja haluaa koiransa kouluttaa!